lauantai 19. tammikuuta 2013

Onko teillä ideoita?

Olisiko teillä ideoita mistä kirjoittaisin? Haluaisin tehdä jostain sellaisesta jutusta, joka voisi kiinnostaa ihmisiä :)

Haluaisitteko postausta minusta vai siitä miten kaikki meni silloin kun kerroin perheelleni ja kaikille vl-ystävilleni ja muillekin että en ole ensää uskovainen vai jostain ihan turhenpäiväisestä? Kertokaa minulle :)

Mitä minulle oikeasti kuuluu? Hiljaisuuselo ohi

Tää elämä on ollut hullua, niinkin voisin sanoa. On ollut hiljaiseloa blogissa oikeastaan ihan itseni vuoksi. Halusin päivittyä tähän "uuteen" elämään vielä paremmin ja joskus alkoi taas tulla tunne että pitäisi varmaan kirjoittaa teille jotain. Suunnittelin aika paljon mitä kirjoittaisin ja miten. Mitä kertoisin siitä miten minulla menee? Vastaus on että mahtavasti. Äitikin mainitsi pari viikkoa takaisin minulle eräänä aamuna että "Hei kuule, sulla loistaa taas silmät silleen kun joskus ennen vanhaan". En edes ollut ajatellut asiaa, mutta mä taidan oikeasti hehkua tällä hetkellä. Syitä on monia, joista yhden tiedättekin :)

Miksi olen onnellinen?

1. Mä olen vapaa. Mun ei tarvitse enää ajatella elämää samalla tavalla muiden kannalta, miettiä mitä saan ja mitä en saa tehdä. Vaikka mä ennen uskoni kieltämistä, tai mikä se paras ilmaisu olisikaan, kapinoin monia asioita vastaan, mietein miksi ne ovat niin ja näin ja halusin ehdottomasti olla niistä ulkoa, olen tajunnut miten arvokasta joku voi olla jollekin.

Mä olin omalla tavallani katkera, typeräähän se oli, mutta tajusin että vaikka mun lapsuus menikin jonkinmoisessa kuoressa, olen saanut siitä itselleni aivan hirveästi. Mä olen oppinut kohteliaaksi ja osaan kunnioittaa toisia, mä osaan vetää helposti rajani ja omalla tavallani arvostan sitä miten vahva joidenkin usko voi olla. Joskus se menee vain yli, joskus se menee vain sellaiseehen päähän, jota pelkällä uskolla ei voida selittää ja joskus monia asioita voi ymmärtää väärin. On mulle vääryyttäkin tapahtunut, mutta nyt tajuan että eivät ne vanhat muistot mitään harmaata ole. Niihin sisältyy elämäni onnellisimpia hetkiä ja sellaista rauhaa. Nyt vain olen kaikin puolin paljon onnellisempi kuin ennen. Mulla on enemmän kuin olisin koskaan edes jaksanut toivoa.

Ja yksi asia mikä hämmästytti minuakin oli se että viikko "eroamiseni" jälkeen marssin meikkiosastolle ja mietein että nyt kyllä ostan kaiken mitä olen aina halunnut. Mitään kivaa ei löytynyt. Se kielletyn hedelmän maku oli poistunut ja tajusin arvostavani itseäni juuri sellaisena kun olen. Mä en tarvinnut mitään ylimääräistä härpäkettä ja mua suorastaan nauratti. Kaverille sanoin, joka oli mun mukana, että täähän on typerää. Ajattelin että se kaikki kaunistaisi, mutta se kaikki olikin vaan jotain hinkua kiellettyä asiaa kohtaan. Hassua. Nyttemmin olen opetellut käyttämään ripsiväriä silloin kun huvittaa ja kynsilakkoihin olen rakastunut. Niistä saa tehtyä vaikka mitä kivaa!

2. Olen rakastunut. Kyllä. Ensimmäistä kertaa elämässäni. En voi oikein sanoin kuvailla miltä musta tuntuu aina kun ees ajattelen poikakaveria ja varsinkaan sillon kun nähdään. Ollaan otettu tavaksi käydä yhdessä juoksemassa ja salilla. On kivaa tsepata toista ja mä ainakin kaipaan niin kamalasti tsemppiä, että mun treenauksesta ei varmaan muuten (vielä ainakaan) tulis mitään :D

Parasta kaikessa oli kuitenkin se miten perhe otti pojan vastaan. Äiti vallan ihastui ja sanoi minulle että poika oli parasta mitä toiselta puolelta olen voinut saada, harmi että ei ole uskovainen. Se oli kuitenkin niin kauniisti sanottu ja tiedän että kaikki pitää pojasta oikeasti, en voinut edes ajatella negatiivisesti tuon kommentin jälkeen. Muutenkin tuntuu että välit äidin kanssa on parantunut tosi paljon. Olen voinut puhua avoimesti (melkein) kaikesta. Pari tabua kuitenkin on, nimittäin pussailu ja seksi. Sen tosin ymmärrän.

Onnettomia asioita

On täällä asioita jotka tekevät minut onnettomaksi ja nämä asiat ovat seurausta uskoni kieltämisestä. On ihmisiä jotka ovat jättäneet minut pois kokonaan elämästään ja pari ihan hyvää kaveria toivoi että en enää tulisi viettämään iltaa heidän aknssaan, koska puheenaiheita voisi olla hieman hankala keksiä. Se satutti mua tosissaan, mutta olen ajatellut että jos tämä asia saa toiset ihmiset pudottamaan minut elämästään, en minä heille kovin tärkeä ole koskaan ollutkaan. Olen tajunnut nyt vasta ketkä oikeasti ovat niitä ystäviä ja ketkä eivät taas ole.

Myönnän ikävöiväni niitä, jotka katkaisivat yhteydenpitonsa. Kummitätini teki sen hyvinkin selväksi, toivoessaan että hänen ei tarvitsisi enää soitella mitä minulle kuuluu, koska tietää vastauksen varsin hyvin. Minä en pääse taivaaseen ja taivaassa ei muistella tai murehdita niitä, jotka eivät sinne päässeet. Kummitätini teki törkeästi, samoin koko hänen perheensä ja etenkin hänen aviomiehensä, joka kysyi äidiltä miten meidän perheessä lapsia oikein kasvatetaan, jos yksi kieltää uskonsa. Kummitätini tuntui ennen niin läheiseltä ja ihanalta ihmiseltä, mutta kuva on nyt sirpaleina lattialla. Jos hän ei halua minua enää elämäänsä, minä hyväksyn sen vaikka se satuttaakin.

Koetan jatkaa blogia, vaikka olen hirveän huono pitäjä. En vain saa aina jaksetuksi itseäni tänne Bloggeriin kirjoittamaan, vaikka tämä on oikeasti todella kivaa. Kiitos edellsien postauksen ihanista kommenteista ja kaikista niistä sähköposteista, joita olette minulle lähettäneet! :) Kiitos teille kaikesta <3