I'm done believing you

Tällä postauksella ei tule olemaan mitään punaista lankaa, ei tarvitsekaan.

Listen to the song here in my heart

A melody I start but can't complete

Listen to the sound from deep within

It's only beginning to find release

Minusta on oikeasti kauhea ajatus että mennään 18-vuotiaina naimisiin, koska on olemassa yksi iso tabu nimeltä SEKSI. Oma siskoni meni naimisiin vähän jälkeen kun täytti 18 ja minä oikeasti ihmettelin asiaa. Siskoni on nyt 23 ja neljän lapsen äiti. Väsynyt, mutta ei mitenkään onneton – päinvastoin. Tiedän kuitenkin että unelma lakimieskoulutuksesta kympin ja viiden L:n kirjoittajalta valui sormien välistä, koska hänen täytyi alkaa hoitaa perhettä alle kaksikymppisenä. Itse en halua uhrata omia unelmiani liian aikaisen avioliiton takia. En halua uhrata nuoruuttani lapsiin, tahdon lapset vasta myöhemmin.

Oh, the time has come for my dreams to be heard

They will not be pushed aside and turned

Into your own all 'cause you won't

Listen

Tällä postauksella ei tule olemaan mitään punaista lankaa, ei tarvitsekaan. Olin lauantaina Pojan kanssa kaupungilla ja menimme erään kaupan meikkiosastolle, josta myös hajuvedet löytyvät. Jotain tuli puheeksi meikistä ja kaikesta. Kun hän kysyi tunnenko tarvetta tuoda itseäni esille meikin avulla ja vastasin myöntävästi. Poika ihmetteli miksi sitten en tee niin, miksi en sitten käytä? Hänen mielestään en tarvitse, mutta jos se tuntuu itsestäni paremmalta, miksi en käytä. Selittäessäni kuinka asia ei ole kovin yksinkertainen, koska perheeni ei hyväksy, Poika totesi että tulee ravistelemaan kaikki hereille ”Hei, tämä on teidän tyttärenne, ei se, jonka te haluatte hänen olevan.” Miten osuvat nuo sanat olivatkaan?

You should have listened, there is someone here inside

Someone I thought had died so long ago

Oh, I'm screaming out and my dreams'll be heard

They will not be pushed aside on words

Into your own all 'cause you won't

Listen

Oikeastaan olen oikeasti elänyt elämää, joka minulle on haluttu rakentaa. Minulle on haluttu näyttää miten täytyy uskoa, ei ole mitään muuta mahdollisuutta selviytyä täällä. Kaikki muu on väärin. Kaikki muu on pahaa. Hei c’mon ihmiset! Täällä on maailma ympärillä, ympäri monia uskontoja, uskomuksia ja mitä lie, mutta tiedetään että tämä meidän oma on se oikea. Ja kun kysyy miksi, kyseessä on kyseenalaistamista, jota ei saa tehdä, koska se kertoo väärästä ajattelusta…

Listen, I am alone at a crossroads

I'm not at home in my own home

And I've tried and tried to say what's on mind

You should have known

Kuuntelin juuri Beyoncéa ja mietin kuinka osuvat Listenin sanat ovatkaan. Kuin voittolaulu onnistumiselle, minkä minä haluan kokea. Jotain mitä tahdon sanoa juuri nyt niille kaikille ärsyttäville harmaahiuksisille juoruämmille ja mulkoilijaukoille, jotka keskustelevat keskenään siitä millainen olen. Jo koko maailmalle...

Oh, now I'm done believing you

You don't know what I'm feeling

I'm more than what you made of me

I followed the voice you gave to me

But now I've gotta find my own

Olen saanut aivan hirveästi sähköpostia teiltä että en edes osaa käsitellä sitä kunnolla, miten monia tsemppaus ja ohjeviestejä voi tämän kautta saada. Ne saavat minut hymyilemään, ajattelemaan ja rohkaistumaan. Monessa on ollut ohje, että ota vain asia puheeksi, vaikka se ehkä pelottaakin. Ja jos jatkan jahkailua, voin tuntea oloni pettyneeksi, jos menetän viestejä. Lähettäkää viestejänne, kertokaa mielipiteitänne, kysykää mitä tahdotte. Ne oikeasti auttavat. En olisi ikinä uskonut sitä. <3 

Tähän väliin

WOW! Aivan aluksi mä kerron miten mun suu loksahti auki kun avasin tänään Bloggerin. 24 seuraaja ja yli 1880 katselu kertaa!! WHAAT? Tätä blogia on katottu yli 200 kertaa viimeisen käyntini jälkeen, joka tuntuu musta ihan hullulta. Lisäks se saa mun sykkeen nousemaan, koska tulee mieleen että ihmiset on kiinnostuneita siitä mitä mä sanon ja ne haluaa tukea mua tässä "projektissa". Kiitos teille! Kiitos, kiitos, kiitos miljoonasti!

Mun on pakko muistuttaa että mä tapaan kertoa monista asioista tosi kärjistyneesti, koska mielentilani on aika "herkkä" tällä hetkellä. Tämän vuoksi otan asiat vastaan / ymmärrän ne aika kärkkäästi. Mielestäni en silti liioittele asioista joita kerron.

Olen maninnut täällä ainakin kerran häpeän, jota sain kokea n. poli vuotta sitten seuroissa, kun puhuja manitsi minut puheessaan. Ei sanonut nimeä, mutta kaikki tiesivät kenestä puhuttiin. Kokemus louukasi minua syvästi ja jätti tietynlaisen jäljen. Olen hirveän herkkä puolustamaan itseäni ja tämä tilanne syvensi tätä vielä enemmän. Jos todella mietin tätä, en ole velvollinen selittämään kenellekään tekemisiäni tai minun ei tarvitse hyväksyä sitä että tekemisiäni arvostellaan. Olen itkenyt itseni monesti uneen, tuon puheen vuoksi. Minua pelotti olla ja mennä minne vain, joissa saatoin nähdä tuttuja. Kylmä hiki nousi pintaan useasti ja syke nousi. Tuntui kuin katseet olisivat olleet outoja ja tiedän sen että monet nuoretkin puhuivat minusta. Minusta "tiedettiin" kaikenmoista. Se loukkasi.

Mitä olen sitten oppinut meillä ja seuroissa? Pitäisi valmistautua siihen että jos menee naimisiin, pitää ottaa vastaan ne 15 lasta tai on huono, syntinen. Joskus satuin mainitsemaan siitä että haluaisin vain yhden lapsen, enintään kaksi.
"No jos sinulle tulee kahdeksan, niin oletko onneton?" No kun hitto vie minulle ei tule kahdeksaa lasta. Voin siihen itse vaikuttaa. Olen sitä mieltä että sillä on tarkoitus että on olemassa ehkäisykeinoja. Ehkä Jumala on antanut meille käsiin avaimen, jonka avulla voitaisiin estää maapallon liikakansoittumista. Näin minä haluan ainakin uskoa.

Mainitsin ensimmäisessä postauksessani että perheessäni ei olla niin tarkkoja. Olen kuitenkin huomannut että kyllä vain ollaankin. Monet asiat ovat muuttuneet viime aikoina. Ehkä sen myötä kun olen kasvanut. Kyllä vain ne epäuskoiset pojat alkavat vain katsella. Syntiä ne vain viljelevät. Excuse moi? Tämä minun Poikani on ehkä perheeni silmissä epäuskoinen ja syntinen, kuten me kaikki, mutta minä näen hänessä niin paljon hyvää. Miinus tulee ehkä musiikkimausta. Kuka voi oikeasti kuunnella heavya ja sanoa tosissaan pitävänsä siitä?

Sitä jauhetaan seuroissa joka ikinen sunnuntai "olemme kaikki syntisiä." Silti minusta tuntuu että jotkut uskovaiset ovat olevinaan parempia kuin muut. Tässä paino sanalla jotkut. Monet ovat ihania ihmisiä, avoimia ja niin päin pois. Minä en ole kuitenkaan täällä kotona.

Olen monesti miettinyt että  miltä elämäni näyttää vuoden kuluttua. Olen miettinyt myös sitä että milloinkahan minun kannattaisi muuttaa pois kotoa. Tuleeko elämäni vaikeaksi, kun olen "erilainen" kuin muut? Ja löysin muuten kolme vanhaa päiväkirjaani. Jokaisessa oli uudenvuodenlupauksena että uskallan sanoa että en ole enää uskomassa. Mikähän on ensivuoden lupaukseni? Onko se vaihtunut, vai jatkanko perinteisellä linjalla? :D

Haluan kertoa teille kaikille että tunnen itseni aika pitkästä aikaa onnelliseksi ja odottavaiseksi kaiken tän hullunmyllyn keskellä. Jotenkin tulevaisuus alkaa kirkastua tosi paljon ja oon tosi toiveikas monien asioiden suhteen. <3

Blogilistalla

Mä nyt lisäsin tän blogilistalle, koska sitä toivottiin :) Tästä blogilistaan.

 Lisään tuonne sivuun linkin blogilistaan, jahka jaksan :D

Pari valittua sanaa sanottavana

Näin aluksi, lyhyesti ja ytimekkäästi:

1. Vanhoillislestadiolaiset ovat aivopestyjä, koska uskovat niin lojaalisti siihen kaikkeen mitä niille saarnataan. Takapuolet puutuneina istutaan seurapenkissä pitäen niitä lapsia siell - ihmeen kiltisti ne siellä kuitenkin aina istuu. Eikö oikeasti voi kyseenalaistaa asioita? Se on nimittäin väärin, ainakin mitä mulle on siitä puhuttu. Kyseenalaistaminen on väärin, kysyminen ei.

2. MIKÄ KAIKKIA VAIVAA? Siis ihan oikeesti. Mulla menee pian hermo omaan itteeni, jos en saa sanotuksi yhtään mitään ääneen, ilman että ne teilataan "väärina ja maallisina" ajatuksina. Mä luulin varmaan joskus että mulla olis ihan ystäviäkin, mutta voinko kutsua ystäviksi semmosia ihmisiä jotka ei anna mun sanoa omia mielipiteitäni ääneen? Mielestäni en.

Onneks mulla on blogi, joho saan avautua ja kertoa ajatuksiani <3 Kohta tulossa, parin päivän sisällä laajempi arvostelupostaus. Mä en pilkkaa, mä ihmettelen.

someday I will

Hiljaisuutta, koska ei ole ollut mitään mitä kirjoittaa. Nyt on ja PALJON. En ole saanut vieläkään sanoja ulos, mutta mietin sitä iltaisin omassa huoneessa miten sanoisin mitäkin. Kurjaa...

Tiedättekö sen tunteen kun on ihastunut johonkin korviaan myöten, mutta tietää että ei voi saada sitä mitä haluaa? Minä podin tätä tunnetta ensimmäisen jakson koulussa, jossa tapasin ihanan pojan. Vaaleat hiukset, siniset silmät ja upeat leuat. Sellainen urheilija, joka on kaikkien tyttöjen mieleen. Fiksu, ei mikään player tai naisia muutenkaan erityisemmin pyörittelevä.  Näin pojan ekana koulupäivänä ja huokaisin kavereiden mukana kuinka hyvältä tuo näytti. Toisena päivänä tajusin että meillä oli yhteinen äidinkielen kurssi ja sain itseni liian monesti kiinni niiden hiusten tuijottelusta. Huomasin ajattelevani pojan nimeä ja kaikkea hänestä. Sitten tuli parityö äikässä ja satumme olemaan aakkosissa peräkkäin – pariksi siis. Olin jossain taivaissa ja nauroin mielessäni miten tämä oli kuin jostain hullusta teinileffasta. No, takaisin äikän tunnille. Poika osoittautui (niin kuin olin oelttanutkin) tosi kivaksi, jutteli kaikkea ja oli hauska (tai sitten vain nauroin kaikelle koska hän on niin ihana). Kyseli minulta kaikkea liimaillessamme lehtileikkeitä pinkkiin pahviin ja jutteli niitä näitä koulusta. Huomasin olevani yllättävän rento, sellainen jollainen en olisi uskonut olevani. Olen aina ennen mennyt aivan lukkoon ihastukseni seurassa, kuin perseeseen olisi työnnetty rautakanki ja suuhun pistetty puuroa, jotta puheesta ei varmasti saisi selvää. Sitten parityö valmistui ja pam, ei enää yhteistä aikaa samalla tavalla. Kirosin mielessäni itseni jonnekin maan rakoon, koska en ollut tehnyt mitään aloitetta. Paskat, olin ajatellut vain että hän oli liian suosittu ja komea minulle. En kertonut kenellekään siitä että olin ihastunut korviani myöten ja se paheni. Huomasin että pelkkä nimen ajattelu sai minut lankeamaan enemmän… Oh poor me!

Sitten kaksi viikkoa sitten ennen koeviikkoa iso stressi päällä, poika tuli istumaan viereeni käytävällä ennen äikän tuntia. Hänen kaverinsa moikkasivat minua ja istuivat pojan toiselle puolelle alkaen sitten puhumaan jotain edellisen päivän jääkiekkopelistä. Poika kysyi seuraanko kiekkoa ja vastasi sitten itse että meinasi ihan unohtaa että pidänkin enemmän jalkapallosta. Kysyin mistä hän tiesi. Koska olin kertonut hänelle kun olimme tehneet ryhmätyötä. Eikö työstä tullutkin ihan kiva? Me ansaitsisimme ehdottomasti vähintäkään ysin ja että haluaisinko lähteä illalla leffaan? Suu loksahti auki ja nyökytin päätäni varmaan aika hullunkurisen näköisenä. Kaverit nauravat vieläkin esittäessä minua… No, minä pääsin jollain tekosyyllä livahtamaan kotoa puoli kuudelta ja nähtiin leffateatterin edessä. Olin jossain taivaissa jo silloin. Käytiin hakemassa liput (kielsi minua maksamasta, hän halusi tarjota) ja istuttiin odottamaan. Juteltiin niitä näitä ja käytiin hakemassa jäähilejuomat. Sählättiin jotain omaamme ja juteltiin lisää. Se kyseli kauheesti ja sai mut nauramaan. Sitten leffa alko. En tiedä mihin keskittyä, koska oli vähän outo fiilis että toinen on niin lähellä. Lisäks me oltiin ainoita siinä salissa, koska oli arki-ilta.

Leffan jossain vaiheessa se otti mua kädestä kiinni ja kysy, onko mä jättäny jotain tärkeeät kertomatta. Kuten mitä? Mä vastasin. Esim sen että oon lessu. Mä vähän olin kuin olis lyöny päähän. Ei sillä että se olis mitenkään huono juttu, se oli vaan luullu että ei saada käydä leffassa. No ei saadakkaan, mutta mä tulin silti. Ai mun vuoksi? Ni. Tykkääks sä musta?Hetken hiljasuus. Joo. Hyvä, koska mäkin tykkään susta, vaikka sä olisitkin mikä.

Se sai mut miettimään että entä jos mä voisin kertoa sille kaikki sitten joskus. Kaikki mun päässä liikkuvat ajatukset, mun ahdistuksen ja todellisen olotilan. Ehkä sitten joskus... Me halattiin kun erottiin ja ollaan syöty koulussa yhdessä, puhuttu puhelimessa, käyty lenkillä ja kaupungilla ostamassa sille kengät (Coca-Colan siniset ihan sairaan siistit) ja tänään se heitti mut kotiin. Autossa se ehdotti että pidettäis leffailta niillä perjantaine, jollei haittaa se että sen kaks pikkuveljeä on kotona. Hoidettais niitä yhdessä ja saatais hengailla silleen. Oon uskaltautunut sanoa sille jotain. Että vaikka mä esitän mun perheelle muuta kun oikeesti olen, niin mä en ole lestadiolainen ollu enää pariin vuoteen. Mun pitäis vaa uskaltaa "erota". Se kannusti. Anto voimaa.

Ehkä mä vielä vuoden 2012 puolella uskallan sanoa oikeat sanat. Olen jo sanonut veljelle että mun ajatusmaailma eroaa muiden aika paljon. Se kysy haluanko mä keskustella asiasta. Sanoin ettei mun tartte. Mä tiedän mitä mä ajattelen, enkä haluu muiden muuttavan sitä tapaa miten mä mietin asioita.

Oon päättäny että kun mä olen kerännyt tarpeeksi voimia ja päässyt tästä eroon hankin tatuoinnin jossa lukee I can. Sillä olis tarina.